Eeva Koskinen
Sunnuntain Helsingin Sanomissa politiikan toimittaja Unto Hämäläinen kirjoittaa otsikolla “Saako ministeri naida miehen, jota toimittajat eivät tunne?” taas kerran kirkkaasti esiin naisiin, ja nuoriin naisiin varsinkin, kohdistuvan selvän sukupuolesta johtuvan ongelman. Se on tietysti perhe.
Hämäläinen kirjoittaa miten Paula Lehtomäki oli vielä muutama viikko sitten vakavasti otettava pääministeri-puheenjohtaja Vanhasen seuraaja siinä tapauksessa, että Vanhasesta tulisi presidentti. Hän kirjoitti aiheesta kolumninkin ja jokunen muukin politiikan viisas toimittaja oli samaa mieltä.
Mutta sitten Paula Lehtomäki meni yllättäen naimisiin ja se muuttaa myös hänen poliittista painoarvoaan, ainakin mikäli on Unto Hämäläistä uskominen.
Suora siteeraus jutun lopusta:
“Se (avioliitto) nimittäin vaikuttaa niihin poliittisiin arvioihin, joita Paula Lehtomäestä tästä lähin tehdään. Jos kirjoittaisin kolumnini tänään, saattaisin tehdä sen vähän toisin. Nyt on otettava huomioon sekin vaihtoehto, että hän ei halua jatkaa politiikan raskaimmissa tehtävissä, kuten ministerinä ja puolueenjohtajana, vaan haluaa keskittyä perhe-elämään.”
Ottamatta lainkaan kantaa siihen, etteikö nainen saisi ja voisi niin halutessaan myös luopua politiikan ylimmiltä paikoilta perhe-elämän vuoksi, on kuitenkin pakko jälleen kerran kysyä miksei naimisissa olevan Kataisen poliittista tulevaisuutta arvoteta myös perhenäkökulmasta?
Ei tietenkään, koska miespoliitikolle perhe ja lapset ovat suunnaton voimavara ja naispoliitikolle edelleen vain ongelma, jonka hoitamisesta hän joutuu vastuuseen koko yhteiskunnalle.
Toivoisi totisesti, että 2000-luvun politiikassa tässä maassa, joka juhlii kohta satavuotisjuhlia sen kunniaksi että naiset saivat ensimmäisinä maailmassa äänioikeuden, voisi olla itsestään selvästi myös perheellinen poliittinen naisjohtaja.
Onneksi meidän vihreiden puheenjohtajataistossa on mukana ainakin yksi äiti, isoäiti ja isä ja jos vielä Anni saadaan mukaan niin myös nuori äiti.
Ehdokkaat hyvät, puhukaa perheistä ja lapsista ja lapsenlapsista. Muillakin poliittisilla johtajilla on oikeus hyvään perhe-elämään kuin Lipposella, jolle lapset ovat olleet selkeä (ja tarkoituksellisesti käytetty) imagoplussa.
Toisaalta on tietysti niinkin, että jos Paula Lehtomäestä tulisi oikeasti puheenjohtaja ja pääministeri ja perhe siinä sivussa kasvaisi, niin sillä saattaisi olla suurempikin asenteellinen vaikutus polittikan maailmassa.
Imettävä kepulainen pääministeri panisi varmasti hallituksenkin kokousaikataulut uuteen järjestykseen.
Joskus on tullut kunnallispolitiikassa mieleen, että nykyinen kokousmalli on luotu perheettömille ja ilman vakinaista työtä oleville ja tietysti miehille, joiden vaimot ovat hoitaneet perheen.
Nopeat ja tehokkaat kokoukset eivät minun mielestäni ole uhka demokratialle, niin kauan kuin kokouksiin tullaan oikeasti puhumaan asiaa ja tekemään päätöksiä. Useinhan tilanne tuntuu kuitenkin olevan se, että asiat ovat jo tavalla tai toisella valmiiksi sovittuja ja niille tarvitaan vain kunnallisdemokratian virallinen leima.